Pyöramatka Rein
30.9 - 5.10 2013

Rüdesheim - Koblenz

 

Herbertin mottona on aina ollut: vain omalla pyörällä matkaan. Minulle riittää lainapyöräkin, etenkin kun se tulee halvemmaksi ja välttää kaikenlaiset hankalat manööverit lentokuljetuksessa.

Frankfurtin lentoasemalta lähdimme Herbertin kanssa junalla Rüdesheimiin, josta olimme varanneet hotellin ja minulle polkupyörän. Päätimme ensin käydä tutustumassa Eberbachin luostariin, joka sijaitsi 30 km itään Rüdesheimista. Kapeita kyläteitä pitkin matka sujui muuten hyvin, mutta sitten eräs blondi avoautollaan ohitti meidät luvattoman läheltä, josta asiasta Herbert antoi kunnon palautetta.

Luostarissa nauttimamme ateria ja lasillinen hyvää vuosisatojen perinteellä valmistettua kuuluisaa Spätburgundilaista punaviiniä auttoivat unohtamaan matkan vaaramomentit ja keskityimme luostarin nähtävyyksiin. Nykyisessä kunnossaan luostari tarjoaa paljon merkittävää nähtävää myöhäisromaanisesta, gotiikan kautta barokkiin. Kuuluisa elokuva ”Rusun nimi” on filmattu näiden vanhojen kunnianarvoisten muurien sisällä. Kiertokäynti sujui nykytekniikalla iPodin ja korvakuulokkeiden avulla.

Luostarin puutarhasta palasimme yöpaikkaamme Rüdesheimiin ja tutustuimme paikallisiin nähtävyyksiin kuten Drosselgasse. Ravintolassa Herbert suositteli minulle entisen kansleri Kohlin mieliruokaa Pfälzer Saumagen. Nimestään huolimatta se meni alas myös minun mahaani, tosin hyvän viinin kera. Herbertin porsaanpaisti ei näyttänyt maittavan.

Olin jo oppikoulussa saksan tunnilla lukenut Reinin laaksosta ja sen linnoista. Ehdotuksestani tällä matkalla pitkäaikainen haaveeni niiden näkemisestä näytti toteutuvan. Olimme valinneet retkemme teemaksi ”Reinin romantiikka”. Linnoja on matkamme varrella kolmisenkymmentä, joista monet ovat säilyneet alkuperäisinä (esim. Marksburg 14. vuosisadalta) , jotkut on muutettu loistaviksi hotelleiksi (esim. Rheinfels) ja monet ovat vuosisatoja olleet raunioina (esim. Fürstenberg).

Linnat perinteiseen tapaan sijaitsevat korkeilla kallioilla, joten joudumme polkemaan ylös mäkiä ja työntämään pyöriä jyrkemmissä kohdissa. Linnat Rheinstein, Sooneck ja Stolzenfels tulevat tutuiksi. Kaikki kolme olivat pitkään raunioina kunnes 19. vuosisadalla preussilainen hallitsijahuone ne kunnosti omien romanttisten kuvitelmiensa mukaisiksi keskiaikaisiksi ritarielämän näyttämöiksi.

Sooneck on lievä pettymys, eikä ainoastaan sen vuoksi, että oppaan saksankielestä ei Herbertkään saa oikein selvää. Hän kuvittelee huvittuneena, miltä nämä 19. vuosisadan tee-se-itse-ritarit biedermaer-sohvilla loikoillessaan ovat näyttäneet. Linna on näistä kolmesta korrutomin. Rheinstein ja etenkin Stolzenfels ovat osin preussilaisen sankariarkkitehti Schinkelin luomuksia (Herbert tunsi hänet tähän asti vain klassisismin arkkitehtina). Stolzenfels ei oikeastaan ole enää mikään linna vaan palatsi puutarhoineen ja suihkulähteineen. Muurin ulkopuolella kuvaa täydentää kaunis maisemapuutarha.

Kaubin luona Pfalzgrafensteinin linna on keskellä jokea sijaitsevassa saaressa. Ludvig IV Baijerilainen sijoitti linnaan tullin ärsyttäen samalla paavin, joka julisti hänet siitä hyvästä pannaan. Mutta Ludvig ei siitä hätkähtänyt, vaan pani itse keisarinkruunun päähänsä ja asetti uuden paavin. Tänään teräväkeulaista laivaa muistuttava linna on museona. Yhteydet sinne hoituvat moottoriveneellä.Linnassa oli myös erikoisnäyttely ”Paavin pannassa”, joka oli mielenkiintoinen, mutta se oli puutteellisesti esitetty, ettei siinä ollut paljon nähtävää. Kuvat Reinin vedenpinnan vaihteluista ja jääpadoista sitä vastoin olivat mielenkiintoisia. Rakennusteknisesti linnan muoto oli nerokkaasti tehty ikään kuin jäänmurtajaksi talven pahimpaan keliin jäiden ryskyessä linnan perustuksia vasten.

Reinin laakso on melko ahtaanpuoleinen ja joki on erittäin vilkasliikenteinen. Myös joen molemmilla puolilla on junaradat, autotiet ja asumuksetkin paikoitellen. Se muodostaa kokonaisuutena varsinaisen logistisen valtasuonen. Laivoja oli Sveitsistä ja Hollannista saakka, saksalaisista puhumattakaan ja junat olivat pitkiä kuin nälkävuodet. Meille pyöräilijöillekin oli jätetty oma kulkureittimme muun liikenteen oheen lähelle joen rantaa. Vain ylös linnavuorille johtavat tiet olivat osittain autoista vapaat.

Herbert olikin suositellut, että olisimme valinneet rauhallisemman Mosel-joen varren retkellemme. Mutta se kouluajoista mieleni sopukoihin piintynyt unelma Reinin laaksosta painoi enemmän. Tosin se Loreleyn muistomerkki jäi näkemättä, mutta jylhät kalliot sen kohdalla piirtyivät verkkokalvojeni kuvamuistiin.

Tasainen taival johti pääte- ja kääntöpisteeseemme yliopistokaupunki Koblenziin, joka 2000 vuotiaana on yksi Saksan vanhimmista kaupungeista. Sieltä löytyy jäänteitä roomalaisajalta (esim. Niederburgin linna) sekä keskiajalta (St. Kastor). Kaupungin keskusta on osin ultramodernia arkkitehtuuria, mutta onneksi pilvenpiirtäjät puuttuvat.

Ehrenbreitsteinin linnoitukseen nousemme köysiradalla. Tosi hieno ja teknisesti moderni turistipyydys vastakohtana vanhalle linnoitukselle. Siellä kuitenkin kuin vahingossa osumme petolintunäyttelyyn, jossa aviopari ulkoilmassa esittelee kouluttamiaan haukkoja, kotkia ja huuhkajan. Varsinainen linnoitus kasematteineen jää ohimenevän vilkaisun varaan, kun ilta tummuu ja viilenee. Köysiradan gondolista ihailemme vielä näkymää Wilhelm I muistomerkille, joka sijaitsee keinotekoisesti täytetyllä niemellä. Se on Mosel ja Rein jokien yhtymäkohdassa, joka on nimeltään Deutsches Eck. Se palveli muun muassa 1953-1990 Saksan yhdistymisen muistomerkkinä.

Paluumatka aamulla valkenee tihkusateisena polkiessamme kohti Boppardia, jossa on tarkoituksemme osallistua viinijuhlan viettoon. Boppard on tyypillinen Reinin varren pikkukaupunki. Historiallinen keskus kiinteästi joen rantapromenadin varrella laivalaitureineen, roomalaisajan jäänteitä ja linna tällä kertaa kaupungissa, eikä vuorella. Talojen seiniin on merkitty eri vuosina tapahtuneet tulvaveden korkeudet. Vesi on monesti vallannut kadut, kellarit ja maantasokerroksen jopa yli metrin korkeudelta. Mutaa on pitänyt siivota ja rakennuksia kuivata viikkokausia parin vuoden välein. Keskustassa on vain hotelleja, majataloja ja kauppoja, joissa turistirihkamaa on tarjolla.

Viinijuhlan takia koko kaupunki on täyteen buukattu; onneksi varasimme huoneen jo tulomatkallamme. Sama tahti näyttää olevan kaikissa kansanjuhlissa niin Suomessa kuin Saksassakin: pirunmoinen rockmeteli pauhaa niin, ettei keskustelusta tule mitään. Olin kuvitellut, että viinijuhlissa kuunnellaan kansanmusiikkia, jota soittavat nahkahousuihin pukeutuneet miehet ja viiniä tarjoilevat naiset rintojen uhkeutta korostavissa Dirndl-asuissaan. Herbert pahoittelee, että olemme vääränä päivänä liikkeellä. Hän vetäytyy hotelliin kirjaamaan retken antia ja minä menen sivukadun viinitupaan, jossa saan tanssia paikallisten sulotarten kanssa ja siemailla siinä sivussa viinin jaloa juomaa.

Viinin viehkeä kokovartalopuudutus antaa hyvän yöunen hieman nuhruisassa hotellissa. Aamiaisen jälkeen suuntaamme laivarantaan ja nousemme MS Loreley nimiseen laivaan, jonka keula on kohti etelää ja Rüdesheimia. Meidän lisäksi on vain kolme matkustajaa, mutta jokaiselta pysähdyspaikalta tullee lisää matkustajia. Sataa melkein taukoamatta, mutta saamme jonkinmoisen näkymän tulomatkalla näkemiimme maisemiin; sumu tosin peittää korkealla vuorella sijaitsevat linnat.

Rüdesheimissa palautan pyörän hotelliin ja matkustamme junalla Frankfurtin lentoasemalle. Kahvikupposen ääressä teemme vielä yhteenvedon retkestämme ja sovimme seuraavan kesän matkakohteesta. Herbert hyppää junaan ja minä lentokoneeseen, joka on Helsingissä aiemmin kuin Herbertin juna Moosburgissa. Retkestä jää tosi upeat muistot.